Jukka Paarman testamentti. Agricolan perikunta. vol 1.

Oli toukokuun kuudestoista vuonna 2010. Oli kyse arkkipiispa Jukka Paarman jäähyväisjumalan-palveluksesta.Jumalanpalveluksen saarnaa, Jukka Paarman testamenttia, kommentoitiin uutisoitiin heti ja aika tavalla yksioikoisesti. Kyse oli siis eläkkeelle jäävän arkkipiispan jäähyväissaarnasta, pitkäaikaisen kirkon palvelijan uskonnollisesta puheesta. Kirkkovuodessa elettiin kuudetta sunnuntaita pääsiäisen jälkeen. Saarnatekstinä oli kappale ns. Jeesuksen jäähyväis-puheesta Johanneksen evankeliumin luvuista 15 ja 16.

Johannes 15:26-16:4

Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti. Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."

Kyse ei siis todellakaan ollut sattumasta vaan ihan kirkkovuoden mukaisesta tekstikierrosta. Kaikesta sattumattomuudesta ja sattumasta huolimatta teksti oli tilanteeseen nähden hyvä, sillä kohta olisi helluntai ja silloin kirkoissa puhuttaisiin "Pyhän Hengen vuodatuksesta."

Paarma lähti liikkeelle, jalkapallo- ja jääkiekkaupungissa kun ollaan, siitä mitä mielleyhtymiä sana puolustaja meissä herättää. Näin hyvässä saarnassa yleensä tehdään. Siis ei välttämättä puhuta urheilusta, vaan herätetään mielenkiinto vaikkapa yhteisellä ja kiinnostavalla tavalla. Paarman alkuoivallus oli hyvä, mutta jossain määrin vanhanaikainen. Joka ymmärtää mitä sellainen käsite kuin "totaalinen jalkapallo" tarkoittaa, tai jääkiekon yhteydessä viisikkopuolustus, niin tietää mistä on tässä vanhanaikaisuus-käsitteessä kyse! Jääkiekossa puolustajalla on tehtävänsä, mutta koko viisikon tulee puolustaa ja pelata tiiviisti yhteen. Samoin on laita jalkapallossa; kaikkien tulee tehdä kovaa työtä. Itsekeskeisen pelaajan otteita voimme parhaillaan seurata vuoden 2026 jalkapalloilun MM-kisoissa. Siinä viitataan Ronaldoon. Puhutaan miehestä, joka ei tee mitään joukkueelleen, vaan itselleen. Hän ei puolusta ja menee sotkeutumaan joukkuetovereiden laukaisuyrityksiinkin.

Mutta Jukka Paarman saarna oli noista em. saivarteluista huolimatta loistava ja huoliteltu, varmasti hyvin pureskeltu ja useaan kertaan kirjoitettu. Vaivaton se oli ja jopa sietämättömän kevyt. Otsikoksi Paarma oli kirjoittanut "Kun oma maali ei pysy puhtaana." Paarman kokonaisajatus oli se, että kirkon tulee olla puolustaja. Sen tulee oman olemuksensa ja tehtävänsä johdosta edistää elämän eheytymistä ja johtaa ihmisiä Jeesuksen Kristuksen luo.

Paarman saarna oli sujuvaa puhetta, mutta tietyllä tavalla, jos halutaan asiaa ammattimaisen ankarasti tarkastella, niin se jäi paljolti sloganien tasolle. Se on itse asiassa ketju sloganeita, mutta hyviä sloganeita. Suomalaiselle papillehan voi olla vaikeaa yrittää selittää, eli mennä sloganien taakse, mitä ns. "apostoli Paavalin teologian" keskeinen teema "Kristuksessa oleminen" tarkoittaa.

Paarma puhui asiaa ja kieltämättä hänen slogan-ketjunsa oli hyvä ja saarna on parhaita mitä Suomen kirkossa on pitkään aikaan kukaan piispa pitänyt. Se oli johdonmukainen ja sisältörikas ja omalla tavallaan sietämättömän kevyt, ja siinä oli hyvä loppuhuipennus. Loppuhuipennuksessaan Paarma puhui onnistuneesti siitä millaisia ihmisiä kaikki kirkon jäsenet ovat. Huipennuksessa oli armon sanomaa. Ihmiset ovat vaeltava joukko jossa on napisijoita, epäilijöitä, kompuroijia ja eksyviä jäseniä. Paarma antoi ymmärtää rivien välistä myös sen, että sananpalvelijakin voi olla, ja saa olla, aivan samanlainen heikko ihminen kuin muutkin.

Näin voi tietysti sanoa, mutta Pontius Pilatuksen tavoin voimme kysyä: "Mikä on totuus?" Paarman puhe oli tietyllä tavalla erään ihanteen perään haikailua. Aivan samalla tavalla voidaan kysyä "Riittääkö tilaa kaikille?" Aivan samoilla eväillä olisi tuossa saarnassa voinut kysyä: "Miksi kirkon piirissä hyökätään eikä puolusteta, miksi kompuroijille ei ole tilaa." Ja aivan samalla tavalla olisi voinut kysyä sitä onko tällä meidän luterilaisella kirkolla ihan oikeasti sitä Pyhää Henkeä?

Ihmisen käyttäytymiselle on ominaista kaksinaismoraali. Lyhyesti sanoen. Toimitaan eri tavalla kuin järki ja omatunto edellyttäisivät. Samalla tuomitaan toiset samasta mihin itsekin pohjimmiltaan syyllistytään. Kaksinaismoraalia on kaikkialla, ei ainoastaan kirkossa. Mutta kirkossa on vuosituhansien aikana syntynyt jotain vielä pahempaa: kolminaisuusmoraali. Tämä termi on varattava käyttöön vain silloin kun puhutaan kirkosta ja eri kirkkojen piirissä ymmärrettävästä käyttäytymisestä. Kolminaisuusmoraalia harjoittava ihminen yrittää pettää kaikkea mahdollista, ja se ilmenee petoksena omaa itseään kohtaan, omia lähimmäisiä kohtaan ja yrityksenä pettää siinä samassa Jumalaakin. On sanottu, että kaikki on mahdollista Jumalalle, mutta jos Jumala on totuus, rakkaus ja hyvyys niin hänelle ei ole paha mahdollista. Ihmiselle sen sijaan on kaikki mahdollista inhimillisessä mielessä ja joskus hän voi tehdä aavistuksenomaisesti hyvääkin, jopa rakastaa ja olla totuudellinen.

En pidä epäile sitä etteikö Paarma olisi voinut vastata kaikkeen siihen mitä tässä on kysytty tai yritetty kysyä. Jos hän tuohon tehtävään olisi ryhtynyt niin jumalan-palvelus jatkuisi vielä nytkin, eli yli 16 vuotta sen alkamisen jälkeen. Mutta saarna oli niin hyvä kuin vain sen pitäjä pystyi pitämään. Ja loppujen lopuksi ihmiseltä ei pidä eikä saa muuta eikä liikaa pyytää kuin se mihin hän voi kohtuudella vastata. Ja sitten pitää ymmärtää sekin, että jos Paarma olisi yrittänyt selittää sen mitä Kristuksessa oleminen oikein on niin moniko paikalla olleista olisi asian todella ymmärtänyt? Oma hyvin radikaali ja röyhkeä väitteeni on siinä, että reilusti vähempi määrä kuin kirkossa olleiden pappien määrä!Jukka Paarma on testamenttinsa jättänyt ja jäimme odottamaan sitä mikä on hänen seuraajansa avaus!

Tulevat vuodet osoittivat sen että Paarma oli viimeinen arkkipiispa joka piti kirkon jotenkin kasassa suurten muutosten jälkeen. Paarman edeltäjää John Vikströmiä voidaan verrata Yhdysvaltojen suureen presidentti Franklin Delano Rooseveltiin. Vikström oli suuri visionääri ja pitkäaikainen johtaja, joka vei kirkon läpi suurten murrosten (kuten naispappeuden hyväksyminen vuonna 1986). Hän oli se, joka rakensi "uuden diilin" kirkon ja modernin yhteiskunnan välille. Jukka Paarma oli ikään kuin Harry S. Truman Rooseveltin jälkeen. Mies, joka joutui astumaan suuren edeltäjänsä saappaisiin ja hallitsemaan "ydinpommin jälkeistä aikaa". Naispappeus oli se kirkollinen atomipommi, joka muutti hengellisen maiseman pysyvästi. Paarma ei ollut samanlainen karismaattinen teoreetikko kuin Vikström, mutta hän oli pragmaatikko, joka piti koneiston käynnissä ja esti kirkkoa halkeamasta liitoksistaan säteilyn keskellä. Yhdysvaltojen historiassa Trumanin arvostus hyvänä presidenttinä on kasvanut vuosikymmenten myötä ja niin tulee Paarmankin arvostus vielä nousemaan Suomen ja Turun arkkipiispana. Hän piti sanansa jotka hän lausui astuessaan virkaansa jota piti hallussa 12 vuotta.

Paarma antoi ymmärtää vuonna 1998 että eihöhän tässä saada kaikki pysymään yhteisen sateenvarjon alla. Hänen keskeinen viestinsä yhtenäisyyden säilyttämiseksi vuonna 1998 ja virkakautensa alussa oli maltti, yhteistyö ja toisinajattelijoiden sietäminen kansankirkon sisällä. Paarman keskeiset ajatukset hänen virkakaudellaan olivat:

Avoimuus ja vuoropuhelu: Paarma korosti, että kirkon yhtenäisyys ei synny pakottamalla, vaan keskinäisellä kunnioituksella ja kuuntelemisella. Hän uskoi, että eri tavalla ajattelevien on mahdollista mahtua saman katon alle, kunhan yhteistyön perussäännöistä sovitaan.

Naispappeuskiistan rauhoittaminen: Paarma pyrki vakuuttamaan, ettei kirkko repeäisi naispappeuteen. Hän piti mediaa osasyyllisenä kiistan kärjistymiseen ja katsoi, että kiistakysymyksiä oli suurenneltu.

Paluu perusteisiin: Paarma halusi siirtää painopistettä hallinnollisesta riitelystä kirkon perustehtävään ja inhimillisiin arvoihin. Hän painotti, että kirkon on oltava läsnä ihmisten arjessa, ei vain otsikoissa.

Tästä alkaa kertomus suomalaisen kirkon tilasta, valtataistelusta, kulissipelistä ja sen umpikujasta, josta ei ole pakoa mihinkään suuntaan . Kirjoitukset jatkuvat noin 70 kirjoituksen sarjalla aina vuoteen 2028 saakka, eli aikaan, jolloin arkkipiispan vaali on ajankohtainen. Seuraa Agricolan perikunta-blogia.